Home

Levoton

07.04.2010

Tunnen itseni tällä hetkellä todella levottomaksi. Töissä odotan vain kotiinpääsyä (no, se lienee normaalia), kun pääsen kotiin niin yritän kovasti keksiä jotain tekemistä ”nyt kun on aikaa”. Siis mies on reissussa loppuviikon. Haluaisin leipoa, askarrella, maalata, piirtää, ommella, neuloa, juosta, shoppailla, lukea, katsoa leffoja, laulaa, soittaa kitaraa jne. ettei aika vain kulu hukkaan. Vapaa-aika saa minut levottomaksi ja keskittymiskyvyttömäksi. Kun edessäni aukeaa valtava valikoima asioita, joita voin tehdä, en yhtäkkiä osaakaan päättää mitä tekisin, vaan ahdistun.

Eilen pesin ikkunat. Niistä tuli säihkyvän puhtaat! Käytin pesuun mikroliinaa, joka kyllä irroitti lian ennätyshelposti. Söin uunihaukea, jonka olin maustanut suolalla, valkopippurilla ja tillillä. Päälle kaadoin purkin 5% Fraichea. Tulipa maukasta! Ikkunanpesun jälkeen minulle tuli tylsää, joten lähdin pikku kävelylle. Kävelyni johti pahaksi onneksi kauppaan, mistä ostin maailman parasta jäätelöä, Ingmanin Rommirusina-suklaata.. Iltani kuluikin kirjaa lukien sekä jäätelöä syöden. Jäätelön perustelin itselleni ikkunanpesulla (palkkio) sekä naistenvaivoilla (lohtu). Aamulla vaaka näytti lähes 90 kiloa. Jopas nyt lohduttaa.. Ja sitä pirun jäätelöä jäi vielä puoli purkkia tälle illalle.

Tarvitsen turvallisen, muuttumattoman, rutiinien täyttämän ympäristön pystyäkseni elämään terveellisesti. Liika valinnanvapaus houkuttelee minut näköjään heti pahoille teille. Kun mies on kotona, elämä on helppoa (yleensä). Tiedän jo aamulla herätessäni kuinka päivä tulee menemään. Minun ei tarvitse miettiä, mitä tekisin, sillä kaikki päivät menevät saman kaavan mukaan: Töihin, jumppa, ruoka, TV, nukkumaan. Ennalta-arvattavaa, tylsää, helppoa ja ennen kaikkea turvallista. En silti koe, että elämäni olisi mitenkään tylsää.

On tavallaan hieman latteaa huomata olevansa täysin normaali keskivertoihminen, siis juuri sellainen ketä tarkoitetaan puhuessa ihmiset sitä ja ihmiset tätä. Kuvittelen itsestäni enemmän kuin olen. Haluan olla erityinen, en kukaan sellainen, jonka pystyy niputtamaan samaan kategoriaan miljardien muiden kanssa. Jokuhan sen on jo keksinyt ajat sitten, että ihmiset ovat onnellisia silloin, kun heille ei anneta liikaa vapautta. Kuinka typerä olo tuleekaan, kun huomaa, ettei osaa olla vapaa. Että sitä tarvitsee jonkinlaisen kehikon ympärilleen, että osaa toimia. Näinä ”vapauden” hetkinä huomaan, etten oikeastaan ole oppinut yhtään mitään näinä reiluna viitenä vuotena, joina olen yrittänyt opetella terveellisempää elämäntapaa. Kun minulle annetaan täysi vapaus päättää löhöänkö sohvalla vai menenkö jumppaan, syönkö jäätelöä vai appelsiinin, valitsen kuitenkin aina ensimmäisen. MIKSI? Eilen tunsin taantuvani jälleen 20-vuotiaaksi itsekseni. Luin samaa kirjaa, kuin silloin ja toimin muutenkin samalla tavalla, kuin silloin.

Avokki on kuitenkin parasta elämässäni. Kun sanon yksin vietettyä aikaa vapaudeksi, en tarkoita, että avokin kanssa vietetty aika olisi mitenkään pakotettua tai miljoonien sääntöjen sanelemaa. Kyllä minulla on se sama vapaus jäädä sohvalle röhnöttämään, mutta jostain syystä osaan ajatella järkevämmin avokin seurassa. En usko, että syy on siinäkään, etten osaisi olla yksin. Olen ainut lapsi ja tykkään viettää aikaa itsekseni silloin tällöin. Ehkäpä tässä on kyse siitä, että en halua avokin näkevän minua negatiivisessa valossa. Asetan itse itselleni kriteereitä, joiden mukaan elämällä kuvittelen näyttäväni hyvältä avokin silmissä. Tai ehkä kyse on kilpailusta; haluan olla parempi kuin toinen. Jälkimmäinen vaihtoehto ainakin sopii luonteeseeni, kuin lippu salkoon. Typerää. Miksi olisin parempi, jos käyn useammin lenkillä, kuin toinen?

Tämä väikkärihommakin tuntuu välillä niin teennäiseltä. Haluanko oikeasti olla tohtori? Miksi? Siksikö, kun suurin osa maapallon ihmisistä ei ole? Miksi haluan niin valtavasti todistella kaikille, että pystyn mihin tahansa? Eihän minun tarvitse tehdä kaikkea, mitä pystyn tekemään. Tästä taidan syyttää isääni, joka on aina odottanut minulta aivan uskomattomia suorituksia. Olen tottunut siihen, ettei mikään riitä. On aina oltava parempi. Nykyään olen itse pahin arvioijani. Kaiken voisin tehdä paremminkin, jos vain ehtisin/jaksaisin/viitsisin. Olen huono, jos en tee kaikkea niin hyvin, kuin pystyisin. En ehdi perehtymään mihinkään hommaan kunnolla, kaikki tulee tehtyä puolihuolimattomasti ja juostenkusten. Elän jatkuvassa syyllisyydessä!

Ja kaikki tämä avautuminen siitä, etten osannut eilen heti päättää, mitä olisin tehnyt.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s